Lumi on siitä kiva asia, että siinä voi kieriä. Tätä mieltä on ainakin Nella. Minusta lumi on kiva monestakin syystä ja yksi niistä on se, että itsekin näen mitä kaikkia otuksia poluillamme on kulkenut. Naapurin jättikoiran jäljet suurentuvat lumen lämmetessä, polun yli viilettää hiirien, oravien, lintujen ja isompienkin otusten jälkiä. Ei ihme, että niitä pitää välillä jäädä nuuskimaan.
Nella ajaa ulkoiluttajan välillä hermoromahduksen partaalle jäämällä nuuskimaan joka kortetta ja kepukkaa muutaman metrin välein. Kaikista rasittavinta on jarruttelu, eli otetaan jo valmiiksi tiukka haara-asento niin että piski on mahdollisimman hankala kiskoa jatkamaan eteenpäin. Hauskinta taas tuntuu olevan kieriminen. Kierivän koiran valokuvaaminen on äärimmäisen vaikeaa, koska kierimiskohtaus iskee aina spontaanisti ja ennalta
arvaamatta, kestää juuri niin vähän aikaa ettei kameraa ehdi saada
esille, ja loppuu yhtä nopeasti kuin alkoikin, seuraa puistelu ja sen
jälkeen tassutellaan taas niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.
Kyllä kaksi on kuitenkin ylitse muiden mitä tulee lumen vaikutuksiin
koiraihmiselle: Valo ja puhtaus. Kun sekä ilta että aamulenkillä on
kuitenkin pimeää, niin lumen ansiosta näkee muutakin kuin juuri
otsalampun valokeilan verran. Toinen ihana asia kurakelien ja
tassupesukauden jälkeen on se, että koirat tulevat takapihalla
riehuttuaan usein puhtaampina takaisin kuin mitä olivat ulos mennessä.
Tämä on luksusta kahden ison karvatassun kanssa.
